Elämää kahlitseva häpeä - Äänessä Mari
Mari kertoo vaienneensa kipeistä asioista koko elämänsä. Se on toimintamalli, jonka hän oppi ihan pikkutyttönä. Varhaislapsuudesta lähtien tarkkaavainen tyttö aisti ja kuunteli, mitä aikuisten maailmassa tapahtuu. Näissä asioissa oli jotain salattavaa, hävettävää. Yksi salaisuuksien piiriin kuuluva asia oli Marin isä. Marin isä katosi tytön elämästä, kun Mari oli neljän vanha. Sen jälkeen isästä ei enää puhuttu. Ainakaan Marin läsnä ollessa. Todellisuudessa Marin korvat olivat kuitenkin läsnä silloinkin, kun aikuiset eivät sitä tienneet. Aikuisten mallia seuraten Mari vaikeni kuulemastaan ja häpesi.
Vasta teini-iässä Marille selvisi, että jokainen kuoli oman käden kautta.
Kuuden vuoden hiljaisuuden jälkeen Marin äiti ilmoitti Marille, että isä oli kuollut. Mari kävi hautajaisissa, josta hän meni suoraan omille syntymäpäivillensä. Isän kuolemasta ei puhuttu sanaakaan. Yksikään Marin ystävistä ei tiennyt, että Marin biologinen isä oli juuri kuollut ja että Mari tuli juhliinsa suoraan hautajaisista. Maria hävetti. Pian isän kuoleman jälkeen kuolivat myös mummi ja setä. Vasta teini-iässä Marille selvisi, että jokainen kuoli oman käden kautta. Mari häpesi.
Tunteista tuhoisimman varjossa
Mari kertoo häpeän tunteen varjostaneen hänen koko elämäänsä. Voimakkaana sydämen tykytyksenä ja samalla kehon lamaantumisena ja aivojen tyhjentymisenä tuntuva häpeä, on Marin sanoin pelkoa siitä, että omassa tarinassa on jotain sellaista, mitä muut eivät voi hyväksyä. Se on pelkoa siitä, että tarinan paljastuminen aiheuttaisi sen, ettei ole joukkoon kuulumisen ja rakkauden arvoinen. Mari kertoo, että häpeä saa piiloutumaan, peittelemään ja kiillottamaan.
”Häpeästä ei puhuta, sillä häpeä hävettää. Puhumattomuus vahvistaa häpeää. Häpeä estää näyttäytymästä kokonaisena. Se estää elämästä koko potentiaalillaan. Häpeä estää yhteyden toisiin”, Mari kuvaa tunteista kenties tuhoisinta.
Biologisen perheen traagisen kohtalon lisäksi Marin lapsuutta varjosti uusperhe-elämä. Mari ei tuntenut kuuluvansa joukkoon. Isäpuolen kyseenalaiset kasvatusmetodit voimistivat häpeän tunnetta. Yhtenä päivänä Marin huolimattomuudesta johtuen auki jääneen hammastahnatuubin sisältö saattoi löytyä pursotettuna Marin sängyltä, toisena päivänä koko huone saattoi löytyä ylösalaisin myllättynä, kun Mari ei ollut siivonnut riittävän hyvin. Mari häpesi ja tapansa mukaan vaikeni. Mari koki, että hänessä on jotain vikaa, kun häntä kohdellaan kaltoin. Miksi kukaan muuten toimisi häntä kohtaan huonosti? Häpeä kasvoi ja yksinäinen hiljaisuus syveni.
Pako todellisuudesta
Marin häpeä ja hyväksytyksi tulemisen kaipuu saivat Marin hakemaan hyväksyntää jo nuorena suoritusten avulla. Kilpavoimisteluharrastus sai aikuisilta kehuja, Mari nähtiin ja kuultiin. Mari oli kiltti ja hymyileväinen, pärjäsi koulussa. Ulkopuolisuuden ja häpeän kipeät tunteet olivat haudattu niin syvälle, ettei kukaan niitä nähnyt. Perheen tragedioista ei edelleenkään puhuttu ja aikuisten silmin Marilla näytti olevan kaikki hyvin.
Pinnan alla kuitenkin kyti. Mari ei osannut käsitellä tunteitaan. Hän haki pakoa voimistelusta, muttei tuntenut kuuluvansa sielläkään muiden joukkoon. Voimisteluporukassa hän häpesi, kun hänen perheensä ei kuskannut joukkuetta treeneihin ja kisamatkoille. Hän häpesi, kun äidiltä olivat treenimaksut myöhässä. Häpeä oli mukana kaikkialla. Viidentoista vanhana Mari päätti lopettaa kilpavoimistelun. Sekin hävetti. Häpeän lisäksi jäljelle jäi voimistelun jättämä tyhjiö.
Kiltin maajoukkuevoimistelijan elämä vaihtui huumeriippuvuuteen.
Pian Marin elinpiiriin alkoi kuitenkin ilmaantua uusia pakomahdollisuuksia arjen huolista ja piinasta. Ensin tuli poikaystävä ja sen mukana kannabis. Mari pääsi pakoon todellisuudesta. Vuoden kuluttua kannabis vaihtui amfetamiiniin. Se vei Marin mennessään. Kiltin maajoukkuevoimistelijan elämä vaihtui huumeriippuvuuteen.
Amfetamiinin vaikutuksen alaisena Mari koki ensimmäistä kertaa vapautuneensa. Amfetamiini turrutti tunteet, elämän mittainen häpeä katosi kokonaan. Amfetamiini oli kuin taikajauhetta, joka mursi vuosia kestäneen hiljaisuuden kirouksen. Piristeen kohottaman itsetunnon voimin Mari kertoi vuolaan avoimena tarinaansa ympärillään oleville ihmisille. Tämän pulverin taika ei kuitenkaan kestänyt kauaa.
Alaikäisenä huumeidenkäyttäjänä Mari otettiin sosiaaliviranomaisten huostaan. Mari vietti yli vuoden eri katkaisulaitoksissa ja karkasi niistä jokaisesta, jopa suljettujen ovien takaa. Elämä karkuteillä alaikäisenä oli karua ja turvatonta. Marissa heräsi halu toipua ja toipuminen alkoi pohjoissavolaisessa hoitolaitoksessa. Toipuminen toi mukanaan tunnollisen ystävän, häpeän.
“Häpeästä ei puhuta, sillä häpeä hävettää. Puhumattomuus vahvistaa häpeää. Häpeä estää näyttäytymästä kokonaisena. Se estää elämästä koko potentiaalillaan. Häpeä estää yhteyden toisiin.”
Hyväksyntää suorittamalla
Sisukkaana tyttönä Mari teki elämässään täyskäännöksen ja palasi tutun suorittamisen pariin. Mari hakeutui liiketalousopistoon, josta valmistui täysin arvosanoin. Valmistumista ei juhlittu, koska Maria hävetti. Hävetti, että Mäkelänrinteen urheilulukio oli aikoinaan vaihtunut huumeluoliin. Sen sijaan, että Mari olisi osannut iloita menestyksestään ja vaikeuksien selättämisestä, Mari häpesi. Mari hakeutui Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan opiskelemaan viestintää. Mari ajatteli häpeän katoavan ja menneisyyden taakan häviävän, kun hän olisi yksi niistä neljästä prosentista hakijasta, joka hyväksyttäisiin opiskelemaan. Mari pääsi sisään, mutta häpeä säilyi.
Perfektionistisilla toimintamalleilla Mari on suojannut epäonnistumisen pelkoaan.
Yliopistossakaan Mari ei voinut kokea tyytyväisyyttä itsestään, sillä hän ei ollut käynyt lukioita ja oli muita oppilaita muutaman vuoden vanhempi. Mari koki, että hänen olisi pitänyt olla elämässään jo pidemmällä. Suorittaminen ei poistanutkaan riittämättömyyden tunnetta, menneisyyden taakkaa ja häpeää. Mari kompensoi tilannetta suorittamalla lisää.
Mari hakeutui ensin pankkiin rahoituspäälliköksi, jossa työskenteli muutaman vuoden. Sieltä hän hakeutui media-alalle, ja suorituspanokset kovenivat. Kovat suoritukset toivat mukanaan kaivattua hyväksyntää työyhteisöltä ja esimiehiltä. Mari painoi pitkää päivää, ja nautti niin kauan kuin kiitosta ja kehuja riitti. Kun kiitos loppui, Mari uupui. Kiitoksen tilalle tuli kiusaaminen. Mari vaikeni ja häpesi.
Marin elämässä kääntyi uusi lehti ja häpeä hälveni.
Eheytymisen aika
Uupuminen oli käännekohta Marin elämässä. Oli pakko pysähtyä. Mari jäi opintovapaalle kirjoittamaan työelämän alle jäänyttä keskeneräistä graduaan. Mari tutki muutosjohtamista, työyhteisöviestintää ja organisaatiopsykologiaa. Hän peilasi omia kokemuksiaan teoriakirjallisuuteen ja etsi vastauksia ja ratkaisumalleja työelämässä kokemiinsa kivuliaisiin kysymyksiin. Mari uppoutui tutkimaan tunne-elämän ilmiöitä työelämässä ja kouluttautui opintovapaansa aikana myös joogaopettajaksi Fuerteventuralla. Marin elämässä kääntyi uusi lehti ja häpeä hälveni.
Joogayhteisössä Mari koko ensimmäistä kertaa aitoa, puhdasta vapauden tunnetta ja hyväksytyksi tulemisen kokemusta. Itsetutkiskelun rinnalla fyysinen joogaharjoitus tasapainotti levotonta mieltä ja toi rauhaa elämään. Joogasta tuli arjen kivijalka. Työkalu, joka loi tilan ja rauhan oman sisäisen maailman kohtaamiseen. Kun kohdattavana on padottuja tunteita vuosikymmenten takaa, matka on pitkä ja kivinen. Mari sanoo sen kutenkin olevan jokaisen askeleen arvoinen.
Mari toimii peloista huolimatta
Mari kertoo eläneensä turvattomuuden tunteessa koko elämänsä ja rakentaneensa itsellensä turvaa erilaisilla egon arkkityyppisillä toimintamalleilla. Mari on rakentanut itsellensä supernaisen roolia, joka kulkee sisulla läpi harmaan kiven ilman ainoatakaan tuskan kyyneltä. Perfektionistisilla toimintamalleilla hän on suojannut epäonnistumisen pelkoaan. Suorittaminen puolestaan on tullut paikkaamaan riittämättömyyden tunnetta. Itsetutkiskelu ja henkisen valmentajan koulutus vuonna 2019 auttoivat Maria purkamaan ja ymmärtämään näitä vuosien varrella rakennettuja, nykyiselle elämälle haitallisia toimintamalleja.
Vähitellen Mari oppi kohtaamaan kipeimmätkin kohdat itsessään lempeällä rehellisyydellä. Mitään piilottamatta tai tarinaa kiillottamatta. Kaksi vuotta sitten Mari kohtasi myös todellisen rakkautensa. Parisielun rinnalla lujimmatkin suojapanssarit ovat vähitellen sulaneet. Ensimmäistä kertaa elämässään Mari uskaltaa näyttäytyä haavoittuvaisena myös läheisilleen. Mari sanoo oivaltaneensa, että todellista vahvuutta on uskallus näyttäytyä heikkona. Se vaatii paljon enemmän rohkeutta kuin vahvuuksilla pullistelu. Jokainen meistä on myös heikko, mutta vain harva näyttää sen.
Vuosien jälkeenkin uskollinen häpeä kulkee yhä Marin rinnalla. Etenkin uusien asioiden ja epävarmuuksien äärellä. Enää Mari ei kuitenkaan anna häpeän rajoittaa elämäänsä. Mari toimii peloista huolimatta. Toimii niinkin rohkeasti, että luo kokonaan uutta liiketoimintaa tietoisuus- ja kohtaamistaitojen sekä muutosjohtamisen kontekstissa. Häpeähuntu jäi rohkeuden jalkoihin.
Todellista vahvuutta on uskallus näyttäytyä heikkona.
Kuuntele Marin Voimatarina tästä
